Nesteiset kantokarit
Eilen illalla oli perheen seikkailu-iltapäivä. Se oli kuin metsäretki, mutta oikeasti kyseessä oli luontopolku, jonka teimme ja lounas odotti lopussa. Rakastin yoyoja ja hulakiekkoja, yritin aina estää niiden törmäämisen nilkkiini tai kasvoihini, mutta kun jouduin kilpailemaan muiden kanssa, pyöriminen meni väistämättä harakoille. Äiti toi herkullisia ruokia ja viileitä juomia kaikille ryhmässämme nautittavaksi päivän mittaan. Heidän huolellinen valmistautumisensa näkyi repeytynyistä syntymäpäiväpaperien peitossa tuoreeltaan kerätyt muoviset armeijamiehet -paketeista, jotka olivat sotkemassa ruokailualueen tuoleja sen jälkeen.
Paljon työtä edessä, jos se ei olisi ollut asian paikoillaan, hän mumisi juodessaan juurisimaa ja hymyili edelleen nauttiessaan vesimelonin sydämen maustaisesta sitruunasta, joka tarjoiltiin jääkiekon yli vuoratta kallistamatta mitään! Kun kävelimme, näin herran kulkevan ohi jotakin tosi kivan kanssa. Hänellä oli suuri raskas hajottava vaunu täynnä kaikista hänen asioistaan, mutta se ei ollut mitään, mitä hän ei olisi voinut käsitellä.
